Alku aina hankala

Katse pysähtyy näytölle, hakeutuu laatikkoon, joka ammottaa tyhjänä. Tuijotus ei riitä. Katse liikkuu hiljalleen hieman alaspäin ja löytää näppiksen. Ei, ne ei itsestään painaudu alas eikä tekstiä tule tyhjään laatikkoon. Kirjoitettavaa olisi, mutta sanoja ei löydy. EI, valehtelen jos väitän, että sanoja ei löydy. Luettelinhan niitä äsken mielessäni, mutta mikään ei tuntunut oikealta tavalta aloittaa. Pitkän tauon jälkeen ensimmäinen kerta on aina hankala. Monessa asiassa.

Tapasin ystävän, jota en ollut nähnyt moniin viikkoihin. Sähköiset viestimet olivat toimineet vararavintona tähän asti. Kohtaaminen oli osoitus siitä, että ystävyys todellakin vaatii huolenpitoa ja harvemmin voi täysin aloittaa siitä mihin useita viikkoja aiemmin oli jääty. No, kai sekin on tapauskohtaista, sillä on eläviä esimerkkejä siitä, kuinka ihmistä voi nähdä vain muutaman hassun kerran ja silti tämä on läsnä jokaisessa hetkessä. Se, että toisinaan pitkän tauon jälkeen on vaikea löytää oikeita sanoja ja ottaa rennosti, ei suoraan tarkoita sitä, että peli olisi menetetty. Ystävyydelle on ollut syy, joka ei ole hävinnyt minnekään.

Niinpä niin, jotkut ihmissuhteet kaipaavat elvytystyötä, mutta niin tekee bloginikin. Ihastellen luen muutamien ystävieni blogeja ja tuhansia kertoja olen miettinyt elvyttäväni omani. Epätoivon hetkenä totesin myös blogini kuolleen. Samassa kuitenkin tajusin, että sehän ei ole totta. Siellähän se edelleen on olemassa saman osoitteen alla kuin aiemminkin, mutta jotkut toiminnot olivat lakanneet. Blogini kärsi koomasta. Vajoaako se sinne takaisin vai virkoaako? Aika näyttää.