Rajalla

Auttaisikohan kirjoittaminen?

2007-10-03T00:35:00.000+02:00

Niinpä niin, joskus pitäisi jättää asioita toivomatta. Tänään kahvihetken aikana mainittiin unettomuudesta, jota erehdyin toivomaan. No, kerrankin toive sentään toteutui.

Tiedäntiedän, ei asioita tapahdu pelkästään toivomalla ja unettomuuteen on aivan muut syyt. Sinällään olisi ihanaa, että syy olisi nimenomaan pelkän huolimattoman toiveen. Nyt voin vain toivottaa sen jälleen tervetulleeksi: ystävämme stressi on täällä taas. Johan sitä on ehdittykin kaivata. Tänään olen saanut muistutuksen siitä, että jossain kohtaa tulee piste tehokkuudelle, on vain osattava lähteä pois. Täydellisyyteen ei myöskään voi aina kurkottaa. Tai siis voi ja pitääkin, mutta sinne ei aina voi ylettyä. Nyt kaivattaisiin priorisointia, väsymyksen poistamista, kykyä rentoutua, olla ajattelematta (ainakin toimeen liittyviä asioita) ja olla ottamatta vaikutteita ulkopuolelta. Viime päivät ovat myös muistuttaneet siitä, kuinka helposti niin hyvä kuin pahakin olo tarttuu. Ilo ja suru, itku ja nauru…

No mutta, kyllä tämä taas tästä. Tiedossa siis asioiden listaamista (siihen loputtomaan listaan) ja niiden hoitamista pois päiväjärjestyksestä yksi, tai useampi kuten tänään, kerrallaan. Rentoutumiseen on tällä viikolla kokeiltu jo tanssituntia, joka oli mielettömän hyvä – sinne uudelleen, leffaa ja pahantekeväisyyskonserttia. Kellään muita ideoita? Entä tuleeko uni muutenkin kuin lampaita laskemalla? Ei, en aio kokeilla lämmintä maitoa.

Alku aina hankala

2007-08-30T21:40:00.000+03:00

Katse pysähtyy näytölle, hakeutuu laatikkoon, joka ammottaa tyhjänä. Tuijotus ei riitä. Katse liikkuu hiljalleen hieman alaspäin ja löytää näppiksen. Ei, ne ei itsestään painaudu alas eikä tekstiä tule tyhjään laatikkoon. Kirjoitettavaa olisi, mutta sanoja ei löydy. EI, valehtelen jos väitän, että sanoja ei löydy. Luettelinhan niitä äsken mielessäni, mutta mikään ei tuntunut oikealta tavalta aloittaa. Pitkän tauon jälkeen ensimmäinen kerta on aina hankala. Monessa asiassa.

Tapasin ystävän, jota en ollut nähnyt moniin viikkoihin. Sähköiset viestimet olivat toimineet vararavintona tähän asti. Kohtaaminen oli osoitus siitä, että ystävyys todellakin vaatii huolenpitoa ja harvemmin voi täysin aloittaa siitä mihin useita viikkoja aiemmin oli jääty. No, kai sekin on tapauskohtaista, sillä on eläviä esimerkkejä siitä, kuinka ihmistä voi nähdä vain muutaman hassun kerran ja silti tämä on läsnä jokaisessa hetkessä. Se, että toisinaan pitkän tauon jälkeen on vaikea löytää oikeita sanoja ja ottaa rennosti, ei suoraan tarkoita sitä, että peli olisi menetetty. Ystävyydelle on ollut syy, joka ei ole hävinnyt minnekään.

Niinpä niin, jotkut ihmissuhteet kaipaavat elvytystyötä, mutta niin tekee bloginikin. Ihastellen luen muutamien ystävieni blogeja ja tuhansia kertoja olen miettinyt elvyttäväni omani. Epätoivon hetkenä totesin myös blogini kuolleen. Samassa kuitenkin tajusin, että sehän ei ole totta. Siellähän se edelleen on olemassa saman osoitteen alla kuin aiemminkin, mutta jotkut toiminnot olivat lakanneet. Blogini kärsi koomasta. Vajoaako se sinne takaisin vai virkoaako? Aika näyttää.

Kaikki yhdellä kertaa

2007-02-08T21:53:00.000+02:00

Ihan pinenä vinkkinä vain, että lukeminen kannattaa aloittaa tekstistä kolme tekstiä alempaa, sillä se on aikajärjestyksessä ensimmäinen, jonka kirjoitin. Lisäksi ne kolme tekstiä liittyvät toisiinsa, ainakin osittain.

Ennakkoluuloton mielikuvituksen tuote

2007-02-08T21:50:00.000+02:00

Tämä on oma visioni, henkilökohtainen sellainen eikä liity millään tapaa edelliseen tai nykyiseen luottamustehtävääni.

Edellinen raksuteksti alkoi paisua jo niin pitkäksi, että oli pakko aloittaa uusi. Oma visioni. Ehkä tätä ei pitäisi edes sanoa ääneen, mutta jonain päivänä saatetaan tällekin idealle olla kypsiä. Edelleen siis aiheena HUMAK ja sen kampukset.
Joidenkin mielestä Suomessa ei tarvita verkostoammattikorkeakouluja tai ylipäätään pieniä ammattikorkeakouluja. Olen eri mieltä. Ainakin HUMAKin suhteen, muita en riittävän hyvin tunne. Miksi HUMAK pitäisi säilyttää? Sen oppimisympäristöt takaavat monille erilaisille oppijoille mahdollisuuden. Jos et ole luennoilla istuja, voit tehdä 90 opintopistettä työoppimisena. Lisäksi vielä projektiopinnot, joita ei muistaakseni ole rajattu. Toisaalta alatkin ovat sellaisia, joilla tekemällä oppiminen on ehkäpä se paras ratkaisu, tai ainakin kulttuurituotannon puolella. Sääliksi kävisi sitä tulevaa tapahtumien tuottajaa, joka olisi liki kaiken osaamisensa hankkinut luennoilla istuen. Pienten ammattikorkeakoulujen hyviin puoliin kuuluu ehdottomasti hopsauksen määrä ja laatu. Kyllähän siitä valitetaan HUMAKissakin, mutta harvemmin huonommasta tiedetään. Lisäksi pienissä yhteisöissä tunnetaan toiset, joskus jopa liiankin hyvin. Liian pieni on kuitenkin liian pientä. Siksipä siis…

Entäpä jos HUMAK sijoittuisi pariin kolmeen paikkaan? Menettäisikö se silloin verkostoammattikorkeakoulun tittelin? Varmaankin, mutta onko titteli elinehto? Oletetaan, että paikkoja olisi vaikkapa kolme. Kahdessa niistä olisi kaikkia koulutusohjelmia ja yhdessä kahta. Viittomakielialaa ei tule kohdistaa vain yhteen kaupunkiin, sillä viittomakielentulkkia tarvitsevia ihmisiä on ympäri Suomen ja minulle on myös kerrottu, että heilläkin on murre-eroja. Kuinka helppoa olisi muutenkaan lähteä työkeikalle pk-seudulta esimerkiksi Lappiin? Tälläkin hetkellä HUMAKissa on mahdollista suorittaa teemoja toisesta koulutusohjelmasta (pois lukien viittomakielentulkin ko:n), sehän helpottuisi ihan mielettömästi ja varmasti rikastuttaisi opetustarjontaa. Opiskelijayhteisöt olisivat isompia ja monenlaiset mahdollisuudet kasvaisivat. Kulttuurituottajaopiskelijat voisivat tehdä yhteisiä projekteja esimerkiksi viittomakielentulkkiopiskelijoiden kanssa. Vain taivas olisi rajana. Tällä voitaisiin myös ratkaista kieltenopetuksessa esiintyneet ongelmat. Ei tarvitsisi palkata kielten lehtoria kuin muutamaan paikkaan.

Olisi ihan mielenkiintoista kuulla, että mikä johti tähän verkostoammattikorkeakouluratkaisuun. Siis ne ihan alkuperäiset syyt, eikä pelkät selitykset. Itse ammattikorkeakoulussa ei ole mitään suurta vikaa vaan siinä, että se on ammuttu haulikolla ympäri Suomea. Onneksi minun ei tarvitse enää hajottaa päätäni niiden matkakustannusten kanssa.

Salailu ei aina kannata

2007-02-08T21:48:00.000+02:00

Aiemmassa tekstissäni viittasin HUMAKissa tapahtuvaan supistamiseen. Kampuksia aletaan eliminoida. Loistavaa. Täytyy tästä muutama sana jakaa.
Tiistaina heti erään koulutusristeilyn jälkeen minulle tuli puhelinsoitto ja kuulin, että Lohjan kampusta ollaan lakkauttamassa. Tämä luki Länsi-Uusimaa –lehden verkkosivuilla. Sain referoinnin jutusta puhelimitse, lukija oli käsittänyt, että kaikki kansalaistoiminnan ja nuorisotyön kampukset yhtä lukuun ottamatta olisivat lakkauttamisuhan alla. Ensimmäinen kommenttini oli, että mitä helvettiä. Lupasin hieman selvitellä asiaa. Tämän soittaja tulkitsi niin, että vastustaisin lakkauttamisia ja, että asia olisi tullut minulle yllätyksenä.
Pääsin myöhemmin lukemaan yllä mainitun artikkelin. Suoraan sanottuna se oli huonoin juttu, minkä olen aikoihin lukenut. Mieleni teki laittaa jutusta palautetta, mutta en sitä tehnyt. Jutusta huokui subjektiivisuus, näkemyksenä oli opiston kanta, ammattikorkeakoulun edustajilta ei oltu kysytty yhtään mitään, asioista ei oltu otettu selvää. Kihisin raivosta.
Totta kai tästä alettiin kiihkeästi keskustella korkeakoulumme verkkoympäristön foorumilla eikä mitenkään positiivisesti. Mielikuvat olivat erheelliset. Harva asiaan kommentoinneista henkilöistä oli tajunnut, että lehtijuttuun oli haastateltu opiston johtoa. HUMAK on vuokralla opistolla, eikä varmastikaan halvalla, joten kampuksen lakkauttaminen tarkoittaisi myös tulojen menetystä. Tietysti sitä vastustetaan eikä siinä todellakaan ajatella opiskelijan parasta.
Raivostuttavinta kaikessa oli se, että jotkut uudet toimijat antoivat ymmärtää, ettei asiasta olisi tiedetty etukäteen. Paskapuhetta. Aiheesta oli minun toimestani keskusteltu vain muutamaa viikkoa aikaisemmin. Varmaankaan en voi syyttää tästä ja muutamasta muusta jutusta kuin itseäni, perehdyttäminen taisi jäädä puolitiehen.
Ainoa virhe oli, että asiasta ei keskusteltu opiskelijakunnan kanssa etukäteen. Koko asiaa ei ollut AMK:n hallituksen esityslistalla, joten myöskään opiskelijaedustajat eivät tienneet siitä eivätkä voineet kysyä opiskelijakunnan kantaa. Kaiken kukkuraksi ilmeisesti Lohjalla oli tapahtunut henkilöstön puolelta vuoto lehdistölle, joten asia tuli julkisuuteen, ja opiskelijoiden tietoisuuteen, ennen kuin ylläpitäjä oli tehnyt minkäänlaista päätöstä.
Ajatellaanpa tilannetta, että tästä olisi rehellisesti kerrottu opiskelijakunnan hallituksen puheenjohtajalle jo esimerkiksi joulukuussa, jolloin tulevasta aiheesta on varmastikin jo tiedetty. Opiskelijakunta olisi ehtinyt ottaa asiaan kantaa, joko puoltaa tai vastustaa jonkun/joidenkin kampusten lakkauttamista kuultuaan ensin kunnolla perusteet. Tämän jälkeen opiskelijakunnan johto olisi voinut miettiä yhdessä ammattikorkeakoulun johdon kanssa parhaasta tavasta viestiä asiasta opiskelijoille. Nyt paikkaillaan tapahtunutta vahinkoa ja yritäpä tässä vaiheessa selittää opiskelijoille, että tämä on ihan oikeasti hyvä juttu juuri niiden tulevien opiskelijoiden kannalta.
No OPM:sta on tehty tässä kaikessa se pahoista pahin. Itse piru, joka ei ollenkaan ymmärrä sitä, että pienillä paikkakunnilla täytyy säilyttää pienen korkeakoulun kampukset.
Pyörittelin päätäni lukiessani opiskelijoiden kirjoittamaa viestiketjua. Yhtäkkiä juuri niitä kampuksia alettiin kehua, joista olen kahden viimeisen vuoden aikana kuullut vähintäänkin kolme kertaa enemmän pahaa kuin hyvää. Juuri niistä kampuksista, joilla on suurimmat ongelmat.
Hämmästyttävää on myös sokeus. Viime keväänä ylläpitäjä lähetti kaikille opiskelijoille pyynnön vasta kyselyyn, jossa kartoitettiin eri kampusten tilannetta. Tämä oli jo niin suora vihjaus siihen, että vihdoinkin ylläpitäjä oli tajunnut, että ilman lakkauttamisia ei tulla selviämään näistä neuvotteluista. Toisaalta taas tätä selittää se, että viimeisen vuoden aikana aina, kun jossain on ollut ylläpitäjän edustaja puhumassa, on vakuutettu, että kyllä kaikki HUMAKin kampukset tullaan säilyttämään. Joojoo.
Mutta niin, kyllä minuakin huolestuttaa yksi asia. Kuinka käy lehtoreiden?

Ei oppi ojaan kaada

2007-02-08T21:43:00.000+02:00

(Kirjoitettu pe 2.2.)

Matkailu avartaa, monessakin mielessä. Olin odottanut jo muutaman päivän, että tulisi perjantai. Luvassa oli rakenteellisen kehittämisen keskustelutilaisuus oman opinahjoni kotikampuksella, jota ollaan lakkauttamassa kahden muun kampuksen kanssa. Olisin niin mielelläni käynyt antamassa kannatuspuheenvuoroni koko hankkeelle. Kerrankin fiksuja päätöksiä. Samalla olisin voinut saada pahoja silmäyksiä lakkauttamista vastustavilta henkilöiltä. Mene ja tiedä. Aamun ensimmäisestä junasta näin vain perävalot. Oppitunti nro 1: kannattaa herätä ajoissa ja sen viimeisen viisiminuuttisen torkkumisen voisi kiireessä jättää pois.

En voi väittää, etteikö tapahtunut olisi ärsyttänyt. Etenkin, kun jäin yhtä pysäkkiä myöhemmin pois, sillä bussin pling-äänen aiheuttava nappula ei toiminut. Tuskinpa olisin siltikään junaan ehtinyt. Istuin hetken asemalla ja päätin lähteä töihin. Kotiin olisi turha mennä, sillä myöhästyisin uudelleen.

Mäkelänkadulle päästessäni olin jo hyvällä tuulella. Sattuuhan näitä. Sitä paitsi nyt olin virkeänä, saisin kohta tuoretta kahvia (kiitos Pirjon, joka oli tullut jo aiemmin töihin). Kerrankin minulla olisi aikaa juoda kahvi rauhassa, lukea lehteä, katsoa sähköpostit, vastata pariin ja päivittää blogia. Lopputulos: istuin kahvipöydässä lukien Nyt-liitettä, nauraen Nousussa ja laskussa –palstan jutuille kunnes kello olikin jo liki yhdeksän. Se siitä kirjoittamisesta. Oppitunti nro 2: jos haluaa tehdä jotain rauhassa, kannattaa varata siihen koko päivä tai muuten se on turha toivo.

Yhdeksältä aamulla alkoi iltakoulu ja luulin poistuneeni sieltä ajoissa, jotta ehtisin edes kymmenen junaan kohti itärajaa. Pah. Vielä ratikkaa odottaessani luulin olleeni ajoissa, sillä kelloni mukaan olin paikalla jopa paria minuuttia etuajassa. Olin väärässä. Tosin juuri toimistolta lähtiessäni olin vitsaillut siitä, kuinka varmaankin myöhästyisin myös tästä junasta. Lopputulos: kipitin pikapikaa ylös asemalle ja juoksin rullaportaat alas, ehdin. Kyllä, Helsingissäkin täytyy joskus juosta junaan. Puolustuksena kuitenkin se, että kyseessä oli kaukoliikenteen juna. Edelleenkään en suostu juoksemaan ratikkaan tai bussiin, paitsi äärimmäisessä hädässä. Oppitunti nro 3: pysäkkiaikataulujen ajat ovat vain arvioituja aikoja. Kannattaa siis olla mieluummin kymmenen minuuttia etuajassa, niin voi hyvällä tuurilla nähdä sen edellisen perävalot.

Junassa tuli kuitenkin oppitunneista paras ja järjestyksessään neljäs. Eräs vanhempi rouva kysyi eräältä herralta, että mahtaako tämä istua hänen paikallaan. Ilmeni, että vaunu ja paikka täsmäsivät, mutta rouva oli aivan väärässä junassa. Hänen määränpäänään oli Tampere. Siinä vaiheessa unohtui omat myöhästelyt. Turha sellaisia on surkutella, kuten ylipäätään mitään. Onneksi joku kanssamatkustajista muisti, että Tikkurila on seuraavana ja siellä myös Tampereen juna todennäköisesti pysähtyy. Toivottavasti rouva pääsi oikeaan junaan.

Kaikkia oppeja vastaan

2007-01-18T01:10:00.000+02:00

Juuri edellisessa kirjoituksessani totesin, että voin pitää tekstini erossa siitä, mitä suurimman osan aikaa päivistäni teen. Kuitenkaan en pysty siihen.
Olen ollut jo yli kuukausi sitten sitä mieltä, että eräässä tapahtumassa, vaikkakin se on tärkeä esille tulo uusille toimijoille, olisi niin paljon parempi hyödyntää niitä vanhoja toimijoita. Kyseinen pläjäys (joka se nyt on) voisi olla vuoden taidonnäytös. Miksikö olen sitä mieltä? Ensimmäisten teemojen aikana parisen vuotta sitten aloittaessani opinnot meille sanottiin, että jokainen tapahtuma, jonka suunnittelu aloitetaan alle vuoden kuluttua H-hetkestä, on jo lähes menetetty. Laatu kärsii. Kyllä, samalla rungolla on menty jo muutaman vuoden ajan, joten mikäs siinä. Hienoa niille, joilla tästä on selkeä kuva. Tunnustan, että minulle se sitä ei ole. Olen tottunut siihen, että jos on tapahtuma, josta minun pitää jollain tapaa vastata, vaikkakin vain pienestä osasta, tiedän siitä kaiken tarpeellisen ja ehkä enemmänkin. Kuitenkaan muutamassa viikossa ei pysty kaikkea sisäistämään.
Toivottavasti voin todeta ensi viikolla olleeni väärässä, mutta nyt minulla on sellainen olo, että tähän en pysty, koska olen nainen. Mies voi sentään ottaa sen jatkeen käteensä, osoittaa sivulle, juosta ja toivoa, että ei mene lahkeille.

Olkoon tämä se viimeinen julkinen teksti. Taidan oikeasti rajata blogini. Pyytäkää tunnuksia tms jos lukemista vielä haluatte jatkaa. En vielä tiedä miten se käytännössä toimii. Kyllä, olen tylsä.

Melkein sammakko

2007-01-18T00:55:00.000+02:00

Enkä nyt tarkoita erästä jäsenjärjestöä, vaan sellaista pientä, näkymätöntä juttua, joka joskus saattaa tunkeutua ulos suusta vaikka kuinka yrittäisi olla sitä sanomatta. Mikä tähän johti? Luin erään viereisen työhuoneen ihmisen blogimerkintöjä ja oikeastaan aika hienoa visiointia liikeideasta, jossa voisi oikeasti olla järkeäkin. Tai ainakin paikkoja on joissa sitä saatettaisiin tarvita.
No joka tapauksessa, olin kommentoimassa jälkikirjoitusta, mutta rajoitin itse sanomisiani. Joku kehotti minua ajattelemaan niin, että muilla ei ole tunteita. Asiayhteys oli eri, mutta sammakon nielaisu oli merkki siitä, etten pysty siihen. Jatkan edelleen harkintaa siitä, että teen blogistani rajatun. Sinne saa sitten halukkaat pyytää tunnuksia (tai miten ikinä se toimiikaan). Ei siinä, ettenkö seisoisi sanojeni takana, mutta kaikkien ei aina tarvitse lukea kaikkea. Erityisen vahva tämä tunne oli tiistaina. Kysyin itseltäni monesti ja ilmoitin halukkuuteni hankkia paidan "Voiko vitutukseen kuolla?". Heräsin aamulla, joten ei voi.
Kun ei muutenkaan ole asioita joista stressata, mietin aina välillä lukiessani eräiden ihmisten blogeja, että pitäisikö minunkin nyt erään liiton toimijana kyetä tuohon? Äh, ei. Pohdin sitä muuta elämää. Seuraavaksi voidaankin miettiä, että miksi olen ollut viime aikoina niin hiljaa.

Pitkästä aikaa

2007-01-04T00:25:00.000+02:00

Niinpä niin. Tässä on tainnut käydä juuri niin kuin pelkäsinkin ensimmäisessä tekstissäni. Odotan aina oikeaa hetkeä blogitekstin kirjoittamiseen, mutta sitä ei tule. Aikaa ei ole. Tai on, mutta niin on tekemistäkin. Vaihtoehtoisesti voi kyse olla myös siitä, että minulla ei ole mitään erikoista sanottavaa.
Tosin se ei pidä täysin paikkaansa. Viime vuoden puolella totesinkin eräälle ystävälleni, että joskus tapahtuu asioita, joista olisi paljonkin sanottavaa, mutta hetken kuluttua se on menettänyt merkityksensä ja tuntuu kovin vähäpätöiseltä, eikä sitä koe tarpeelliseksi jakaa muiden kanssa. Ketä kiinnostaisi toteamus, että reppuni varastettiin? Ei ketään ellen kerro siitä tarkemmin tai täytä tekstiä jonkinlaisilla kuvauksilla. Se muuten myös löytyi tänään. Tai no, kävin kysymässä löytötavarapalvelusta, jonne vähemmän rakas reppuni enemmän rakkaan sisällön kanssa oli toimitettu. Loistavaa :)!! Päiväni oli pelastettu.
Odotan viikonloppua ja sitä, että voin rauhassa sairastaa, tyhjentää pahvilaatikoista tavarat kaappiin, nukkua ja tehdä tekemättömiä töitä. Ehkäpä jossain välissä jaan ajatuksiani myös tänne. Tai sitten en. Se ei siis ollut millään tapaa lupaus.

Hih. Viikon vinkki: Huomenna voi rakentaa kisastudion huoneeseen ja katsoa ensimmäisen Idolsin. Serkkutyttö on siellä, en minä muuten. Oikeasti!

Viikonlopun jorinat

2006-11-27T04:23:00.000+02:00

Ihan ensimmäiseksi täytyy harmitella sitä, että miksi ihmisellä ei voi olla tietokonetta vierellä juuri silloin kun haluaa. No, aina ei saa mitä haluaa. Sääli teille, lukijat. Monia paloja ja kärkkäitä kommentteja jää kirjoittamatta ihan sen takia, että niitä ei enää muista tai että typotus on liian pahaa. On sunnuntai ja yksi pieni olut oli enemmän kuin yksi.

Aloitetaan yhdestä eli viikonlopusta. Kulttuuri oli läsnä. Parisen vuotta sitten Neljä Ruusua julkaisi levyn, jolloin kävin työni puolesta bändiä haastattelemassa, jäi paska maku suuhun. Keulakuva oli kaukauinen ja piittaamaton. Onneksi sain nyt viikonloppuna korjata käsitykseni ja teimme uuden haastattelun. Vuosien kasvatuksella myös näkemykseni sekä ihmistuntemukseni on parantunut, aiemmin ei ollut kyse muusta kuin siitä, että jotkut ovat hitaasti lämpeneviä. Pohjatyötä on tehtävä enemmän. Omalta kohdalta hyvittavinta oli, että olin haastattelijana ensin hyökkäävä. Liekö tuo ollut jonkinlainen toimintatavan tarttuminen liittokokoukseta. No joka tapauksessa siitä selvittiin ja vaihdoin ystävällisyyteen. Haastattelu asettui uomilleen ja sain irti sen mitä halusinkin. Tosin juttu on vielä purkamatta, joten vannomatta paras.
Perjantaina parasta kuitenkin oli ystävät. Viettää aikaa läheisten ihmisten kanssa, joista on tullut rakkaita. Silloin ilta jää kuitenkin aina liian lyhyeen. Onneksi on lupaus tulla Helsinkiin. Silloin voin myös minä luvata tehdä poikkeuksen ja nauttia tuota ihmiset sekaisin saava nautintoainetta (alkoholia).
Ikinä en muuten ole nähnyt yhtä nopeasti purkautuvaa naisten vessajonoa. Meitä oli liki kymmenen ja pienen juttutuokion jälkeen totesimme, että kukapa meistä on nopien. Toimii!!!! Lähes kaikilla oli pelko, että keikka loppuu ennen kuin ehdimme vessasta pois. Sinällään se oli turhaa, sillä keikka kesti melkein kaksi tuntia. Hieno suoritus miehiltä, jotka aloittivat keikkailun kun minä vielä paskoin vaippoihin.

Viikonloppu kulttuurin parissa jatkui lauantaina teatterin merkeissä. Tavallaan näytelmä oli mitäänsanomaton, mutta silti antoisa. Älkää kysykö, en tiedä. Nautin silti. Illalla vuorossa oli uus Bond-leffa. Siitä voi lukea arvostelun Uutisvuoksesta. Kävin läpi muoti-ilmiöitä, joita leffassa oli sekä kehuin uuden Bondin maasta taivaisiin. Kannattaa katsoa ;).
Sunnuntaina vuorossa oli karaokea. Ei niinkään vapaaehtoisesti. Juttukeikka. Kuitenkin sen jälkeen tajusin, että tässä tulee olemaan asia, jota ikävöin; haastattelut ja kirjoittaminen. Haluan olla kiinnostunut eri asioista, haluan kertoa siitä muille ja ennen kaikkea haluan leikkiä tyhmää, jotta voin kysyä tyhmiä, jonka jälkeen voin kirjoittaa siitä lehteen niin, että muutkin ymmärtävät. Rakastan sitä.
Päivä päivältä tajuan yhä enemmän, että olen lähdössä pois. Minun täytyy jättää hyvästit monille asioille. Joihinkin ei ole paluuta, toisiin on. Tärkeintä kutenkin on, että päätän olla rohkea ja kohdata kaiken mitä eteeni tulee.

Päivän tähtihetki

2006-11-21T01:17:00.000+02:00

Sain pusun. Itse asiassa niitä taisi tulla neljä. Niin ja useamman halauksen. Toinen osapuoli oli ystäväni puolitoistavuotias poika, joka harvemmin vieraita halailee. Muutaman tunnin kylässä olin ja sinä aikana poika ei edes syliin tullut istumaan. Lähtiessä kuitenkin olin pikku pusut ansainnut. Oikein mukava pikkuihminen, kuten sisarensakin.

Pienen ihmisen luottamuksen osoitus (sellaisena halauksen tulkitsen) voi joskus olla päivän paras hetki.

Sormi kerrallaan irti vallankahvasta

2006-11-21T01:01:00.000+02:00

Todellisuus alkaa iskeä hiljalleen. Lopulta en saanut tehtyä juuri mitään mitä olisi pitänyt tehdä. Ei se kuitenkaan haittaa. Onhan tässä vielä muutama viikko aikaa siivota, pakata ja hoitaa kaikki käytännön järjestelyt. Turhaa huolehtimista siis. Ongelma on ehkä siinä, että vähintäänkin puolet noista päivistä menee tulevassa kotikaupungissani hoitamassa nykyisen ja tulevan luottamustoimeni vaatimia tehtäviä. Itsepä olen tieni valinnut.

Kaikesta huolimatta päivä oli mielenkiintoinen. Yhtäkkiä tajusin, että huomenna on hypättävä junaan ja suunnattava Jykylään edustajiston järjestäytymiskokoukseen. Hallitus pitäisi valita. Eilen oli tehty jo vähän pohjatyötä, kun tajusin, että opiskelijakunnan puheenjohtaja puuttuu täysin. Lisäksi yksi varteenotettavista vaihtoehdoista oli kieltäytynyt. Hallituksen tilanne näytti puolestaan katastrofaaliselta. Tyrkkyjä kaksi, toinen puheenjohtajaksi (hallituksen) ja toinen hallituksen jäseneksi. Illalla yhdeksältä tilanne oli jo korjattu, hallitus alkaa olla täysi. Loistavaa.

Todellisuuden iskeytyminen liittyi kuitenkin siihen, että tajusin huomisen tarkoittavan samalla myös yhden polun päättymistä. Huomenna on oman opiskelijakuntani kokous, jossa en ole puheenjohtajana. Olen vain tavallinen edustajiston jäsen. No okei, käyn läpi säännöt ja tosun sekä toimin esittelijänä, mutta silti. Tähän asti se olen ollut minä, joka on johtanut puhetta ja kopauttanut nuijaa, tosin olematonta sellaista, mutta silti.

Kahden vuoden aikana opiskelijakunnasta on tullut minulle lempilapsi, jota olen hoivannut ja ohjannut eteenpäin. Nyt se alkaa olla lopuillaan. Huomisen jälkeen minun täytyy pikkuhiljaa alkaa sysätä sitä toiseen sijaiskotiin. Tiedän, että lopulta se on helpotus. Tällä hetkellä se ei vain tunnu siltä.
Tässä taas yksi syy, miksi olen onnellinen siitä, että viikonloppu meni osaltani hyvin. Pudotus olisi ollut aivan liian suuri. Tosin ensi vuonna se tapahtuu vielä korkeammalta.
Hui.

Törmäyskurssilla

2006-11-16T09:27:00.000+02:00

Sulje silmät, pure hammasta, laske kymmeneen, laske sataan, ole hiljaa, nyt ei kannata puhua. Välillä tekisi mieli ääneen kysyä, että eikö käytöstavat koske myös lasten vanhempia? Eikö omaa lastaan tarvitse koskaan alkaa kohdella kuten aikuista? Ilmeisesti ei.
Törmäyskurssilla on oltu jo vuosia. Ehkä se kertoo liian samanlaisista luonteenpiirteistä, toivottavasti ei. Tai siinä tapauksessa täytyy huojentaa mieltään ajatuksella siitä, että onneksi itse voi aina muuttua.
Kaikken pahinta on ehkä se, että en koe oikeutta valittaa. Lapsena minun tulee hyväksyä kaikki. No ei tietenkään aivan kaikkea, mutta lapsena minulla ei ole oikeutta väittää vastaan. Voin kyllä vakuuttaa tehneeni sitä pienestä pitäen. Huomaan joskus joillain sanoilla loukkaavani äitiäni, jolloin hän on oikeutettu mököttämään. Hän saa myös korottaa ääntään tai vastata vittumaisesti. Minä jos erehdyn alentumaan samanlaiseen käytökseen, hän on jälleen oikeutettu mökötykseen ja tiuskimiseen. Se on se vanhemman etuoikeus, kai.
Sääliä on turha tuntea. Osaan itsekin olla ilkeä ja varmasti useasti vika on minussa. Minä vain olen valmis hyväksymään sen. Olen myös valmis ottamaan askeleen vastaan. Käyttäytymään korrektisti kuin aikuiset.
Ainut mitä en voi kestää on se, että joidenkin ihmisten sanavarastoon ei kuulu kiitos tai konditionaalimuoto. Perkele. Täytyykö aina käskeä? Eikö parempaan lopputulokseen päästäisi kysymällä? Persettä ei tarvitse nuolla, mutta kohteliaisuutta voisi silti välillä yrittää.
Ratkaisu kaikkeen selviää toivottavasti lauantaina ja toinen kaupunki kutsuu. Vähenevät vierailut ruokapöydässä voivat hyvinkin toimia lääkkeeksi tähän tautiin. Ensiapu on vain keksittävä sitä ennen.

Aina yhtä innoissaan

2006-11-16T00:57:00.000+02:00

Tulevan liittokokouksen kunniaksi täytyy muistella vuoden alkutaivalta. Ainakin yhden kuvan verran.
Jos vuoden alussa, heti ensimmäisessä tapaamisessa näytettiin näin innostuneelta, millähän mielillä ollaan liittokokouksessa?

Se viimeinen oljenkorsi

2006-11-14T19:33:00.000+02:00

En tiedä pitäisikö itseään inhota sen takia, että pyörtää sanojaan. Jälleen kerran. Tähän asti en ole ymmärtänyt blogien käyttöä, mutta koin valaistuksen. Voi olla, että kohta en pysty julkaisemaan (hienoja) mielipiteitäni palstamillimetrein sanomalehdessä, joten tämä olkoon se viimeinen keino.
Toki voi olla, että tämä on tuhoon tuomittu yritys jo ennen alkuaan. Pelkän päiväkirjankin kirjoittaminen on välillä sula mahdottomuus. Mutta katsotaan.