Kaikkia oppeja vastaan

Juuri edellisessa kirjoituksessani totesin, että voin pitää tekstini erossa siitä, mitä suurimman osan aikaa päivistäni teen. Kuitenkaan en pysty siihen.
Olen ollut jo yli kuukausi sitten sitä mieltä, että eräässä tapahtumassa, vaikkakin se on tärkeä esille tulo uusille toimijoille, olisi niin paljon parempi hyödyntää niitä vanhoja toimijoita. Kyseinen pläjäys (joka se nyt on) voisi olla vuoden taidonnäytös. Miksikö olen sitä mieltä? Ensimmäisten teemojen aikana parisen vuotta sitten aloittaessani opinnot meille sanottiin, että jokainen tapahtuma, jonka suunnittelu aloitetaan alle vuoden kuluttua H-hetkestä, on jo lähes menetetty. Laatu kärsii. Kyllä, samalla rungolla on menty jo muutaman vuoden ajan, joten mikäs siinä. Hienoa niille, joilla tästä on selkeä kuva. Tunnustan, että minulle se sitä ei ole. Olen tottunut siihen, että jos on tapahtuma, josta minun pitää jollain tapaa vastata, vaikkakin vain pienestä osasta, tiedän siitä kaiken tarpeellisen ja ehkä enemmänkin. Kuitenkaan muutamassa viikossa ei pysty kaikkea sisäistämään.
Toivottavasti voin todeta ensi viikolla olleeni väärässä, mutta nyt minulla on sellainen olo, että tähän en pysty, koska olen nainen. Mies voi sentään ottaa sen jatkeen käteensä, osoittaa sivulle, juosta ja toivoa, että ei mene lahkeille.

Olkoon tämä se viimeinen julkinen teksti. Taidan oikeasti rajata blogini. Pyytäkää tunnuksia tms jos lukemista vielä haluatte jatkaa. En vielä tiedä miten se käytännössä toimii. Kyllä, olen tylsä.

Melkein sammakko

Enkä nyt tarkoita erästä jäsenjärjestöä, vaan sellaista pientä, näkymätöntä juttua, joka joskus saattaa tunkeutua ulos suusta vaikka kuinka yrittäisi olla sitä sanomatta. Mikä tähän johti? Luin erään viereisen työhuoneen ihmisen blogimerkintöjä ja oikeastaan aika hienoa visiointia liikeideasta, jossa voisi oikeasti olla järkeäkin. Tai ainakin paikkoja on joissa sitä saatettaisiin tarvita.
No joka tapauksessa, olin kommentoimassa jälkikirjoitusta, mutta rajoitin itse sanomisiani. Joku kehotti minua ajattelemaan niin, että muilla ei ole tunteita. Asiayhteys oli eri, mutta sammakon nielaisu oli merkki siitä, etten pysty siihen. Jatkan edelleen harkintaa siitä, että teen blogistani rajatun. Sinne saa sitten halukkaat pyytää tunnuksia (tai miten ikinä se toimiikaan). Ei siinä, ettenkö seisoisi sanojeni takana, mutta kaikkien ei aina tarvitse lukea kaikkea. Erityisen vahva tämä tunne oli tiistaina. Kysyin itseltäni monesti ja ilmoitin halukkuuteni hankkia paidan "Voiko vitutukseen kuolla?". Heräsin aamulla, joten ei voi.
Kun ei muutenkaan ole asioita joista stressata, mietin aina välillä lukiessani eräiden ihmisten blogeja, että pitäisikö minunkin nyt erään liiton toimijana kyetä tuohon? Äh, ei. Pohdin sitä muuta elämää. Seuraavaksi voidaankin miettiä, että miksi olen ollut viime aikoina niin hiljaa.

Pitkästä aikaa

Niinpä niin. Tässä on tainnut käydä juuri niin kuin pelkäsinkin ensimmäisessä tekstissäni. Odotan aina oikeaa hetkeä blogitekstin kirjoittamiseen, mutta sitä ei tule. Aikaa ei ole. Tai on, mutta niin on tekemistäkin. Vaihtoehtoisesti voi kyse olla myös siitä, että minulla ei ole mitään erikoista sanottavaa.
Tosin se ei pidä täysin paikkaansa. Viime vuoden puolella totesinkin eräälle ystävälleni, että joskus tapahtuu asioita, joista olisi paljonkin sanottavaa, mutta hetken kuluttua se on menettänyt merkityksensä ja tuntuu kovin vähäpätöiseltä, eikä sitä koe tarpeelliseksi jakaa muiden kanssa. Ketä kiinnostaisi toteamus, että reppuni varastettiin? Ei ketään ellen kerro siitä tarkemmin tai täytä tekstiä jonkinlaisilla kuvauksilla. Se muuten myös löytyi tänään. Tai no, kävin kysymässä löytötavarapalvelusta, jonne vähemmän rakas reppuni enemmän rakkaan sisällön kanssa oli toimitettu. Loistavaa :)!! Päiväni oli pelastettu.
Odotan viikonloppua ja sitä, että voin rauhassa sairastaa, tyhjentää pahvilaatikoista tavarat kaappiin, nukkua ja tehdä tekemättömiä töitä. Ehkäpä jossain välissä jaan ajatuksiani myös tänne. Tai sitten en. Se ei siis ollut millään tapaa lupaus.

Hih. Viikon vinkki: Huomenna voi rakentaa kisastudion huoneeseen ja katsoa ensimmäisen Idolsin. Serkkutyttö on siellä, en minä muuten. Oikeasti!