Viikonlopun jorinat

Ihan ensimmäiseksi täytyy harmitella sitä, että miksi ihmisellä ei voi olla tietokonetta vierellä juuri silloin kun haluaa. No, aina ei saa mitä haluaa. Sääli teille, lukijat. Monia paloja ja kärkkäitä kommentteja jää kirjoittamatta ihan sen takia, että niitä ei enää muista tai että typotus on liian pahaa. On sunnuntai ja yksi pieni olut oli enemmän kuin yksi.

Aloitetaan yhdestä eli viikonlopusta. Kulttuuri oli läsnä. Parisen vuotta sitten Neljä Ruusua julkaisi levyn, jolloin kävin työni puolesta bändiä haastattelemassa, jäi paska maku suuhun. Keulakuva oli kaukauinen ja piittaamaton. Onneksi sain nyt viikonloppuna korjata käsitykseni ja teimme uuden haastattelun. Vuosien kasvatuksella myös näkemykseni sekä ihmistuntemukseni on parantunut, aiemmin ei ollut kyse muusta kuin siitä, että jotkut ovat hitaasti lämpeneviä. Pohjatyötä on tehtävä enemmän. Omalta kohdalta hyvittavinta oli, että olin haastattelijana ensin hyökkäävä. Liekö tuo ollut jonkinlainen toimintatavan tarttuminen liittokokoukseta. No joka tapauksessa siitä selvittiin ja vaihdoin ystävällisyyteen. Haastattelu asettui uomilleen ja sain irti sen mitä halusinkin. Tosin juttu on vielä purkamatta, joten vannomatta paras.
Perjantaina parasta kuitenkin oli ystävät. Viettää aikaa läheisten ihmisten kanssa, joista on tullut rakkaita. Silloin ilta jää kuitenkin aina liian lyhyeen. Onneksi on lupaus tulla Helsinkiin. Silloin voin myös minä luvata tehdä poikkeuksen ja nauttia tuota ihmiset sekaisin saava nautintoainetta (alkoholia).
Ikinä en muuten ole nähnyt yhtä nopeasti purkautuvaa naisten vessajonoa. Meitä oli liki kymmenen ja pienen juttutuokion jälkeen totesimme, että kukapa meistä on nopien. Toimii!!!! Lähes kaikilla oli pelko, että keikka loppuu ennen kuin ehdimme vessasta pois. Sinällään se oli turhaa, sillä keikka kesti melkein kaksi tuntia. Hieno suoritus miehiltä, jotka aloittivat keikkailun kun minä vielä paskoin vaippoihin.

Viikonloppu kulttuurin parissa jatkui lauantaina teatterin merkeissä. Tavallaan näytelmä oli mitäänsanomaton, mutta silti antoisa. Älkää kysykö, en tiedä. Nautin silti. Illalla vuorossa oli uus Bond-leffa. Siitä voi lukea arvostelun Uutisvuoksesta. Kävin läpi muoti-ilmiöitä, joita leffassa oli sekä kehuin uuden Bondin maasta taivaisiin. Kannattaa katsoa ;).
Sunnuntaina vuorossa oli karaokea. Ei niinkään vapaaehtoisesti. Juttukeikka. Kuitenkin sen jälkeen tajusin, että tässä tulee olemaan asia, jota ikävöin; haastattelut ja kirjoittaminen. Haluan olla kiinnostunut eri asioista, haluan kertoa siitä muille ja ennen kaikkea haluan leikkiä tyhmää, jotta voin kysyä tyhmiä, jonka jälkeen voin kirjoittaa siitä lehteen niin, että muutkin ymmärtävät. Rakastan sitä.
Päivä päivältä tajuan yhä enemmän, että olen lähdössä pois. Minun täytyy jättää hyvästit monille asioille. Joihinkin ei ole paluuta, toisiin on. Tärkeintä kutenkin on, että päätän olla rohkea ja kohdata kaiken mitä eteeni tulee.

Päivän tähtihetki

Sain pusun. Itse asiassa niitä taisi tulla neljä. Niin ja useamman halauksen. Toinen osapuoli oli ystäväni puolitoistavuotias poika, joka harvemmin vieraita halailee. Muutaman tunnin kylässä olin ja sinä aikana poika ei edes syliin tullut istumaan. Lähtiessä kuitenkin olin pikku pusut ansainnut. Oikein mukava pikkuihminen, kuten sisarensakin.

Pienen ihmisen luottamuksen osoitus (sellaisena halauksen tulkitsen) voi joskus olla päivän paras hetki.

Sormi kerrallaan irti vallankahvasta

Todellisuus alkaa iskeä hiljalleen. Lopulta en saanut tehtyä juuri mitään mitä olisi pitänyt tehdä. Ei se kuitenkaan haittaa. Onhan tässä vielä muutama viikko aikaa siivota, pakata ja hoitaa kaikki käytännön järjestelyt. Turhaa huolehtimista siis. Ongelma on ehkä siinä, että vähintäänkin puolet noista päivistä menee tulevassa kotikaupungissani hoitamassa nykyisen ja tulevan luottamustoimeni vaatimia tehtäviä. Itsepä olen tieni valinnut.

Kaikesta huolimatta päivä oli mielenkiintoinen. Yhtäkkiä tajusin, että huomenna on hypättävä junaan ja suunnattava Jykylään edustajiston järjestäytymiskokoukseen. Hallitus pitäisi valita. Eilen oli tehty jo vähän pohjatyötä, kun tajusin, että opiskelijakunnan puheenjohtaja puuttuu täysin. Lisäksi yksi varteenotettavista vaihtoehdoista oli kieltäytynyt. Hallituksen tilanne näytti puolestaan katastrofaaliselta. Tyrkkyjä kaksi, toinen puheenjohtajaksi (hallituksen) ja toinen hallituksen jäseneksi. Illalla yhdeksältä tilanne oli jo korjattu, hallitus alkaa olla täysi. Loistavaa.

Todellisuuden iskeytyminen liittyi kuitenkin siihen, että tajusin huomisen tarkoittavan samalla myös yhden polun päättymistä. Huomenna on oman opiskelijakuntani kokous, jossa en ole puheenjohtajana. Olen vain tavallinen edustajiston jäsen. No okei, käyn läpi säännöt ja tosun sekä toimin esittelijänä, mutta silti. Tähän asti se olen ollut minä, joka on johtanut puhetta ja kopauttanut nuijaa, tosin olematonta sellaista, mutta silti.

Kahden vuoden aikana opiskelijakunnasta on tullut minulle lempilapsi, jota olen hoivannut ja ohjannut eteenpäin. Nyt se alkaa olla lopuillaan. Huomisen jälkeen minun täytyy pikkuhiljaa alkaa sysätä sitä toiseen sijaiskotiin. Tiedän, että lopulta se on helpotus. Tällä hetkellä se ei vain tunnu siltä.
Tässä taas yksi syy, miksi olen onnellinen siitä, että viikonloppu meni osaltani hyvin. Pudotus olisi ollut aivan liian suuri. Tosin ensi vuonna se tapahtuu vielä korkeammalta.
Hui.

Törmäyskurssilla

Sulje silmät, pure hammasta, laske kymmeneen, laske sataan, ole hiljaa, nyt ei kannata puhua. Välillä tekisi mieli ääneen kysyä, että eikö käytöstavat koske myös lasten vanhempia? Eikö omaa lastaan tarvitse koskaan alkaa kohdella kuten aikuista? Ilmeisesti ei.
Törmäyskurssilla on oltu jo vuosia. Ehkä se kertoo liian samanlaisista luonteenpiirteistä, toivottavasti ei. Tai siinä tapauksessa täytyy huojentaa mieltään ajatuksella siitä, että onneksi itse voi aina muuttua.
Kaikken pahinta on ehkä se, että en koe oikeutta valittaa. Lapsena minun tulee hyväksyä kaikki. No ei tietenkään aivan kaikkea, mutta lapsena minulla ei ole oikeutta väittää vastaan. Voin kyllä vakuuttaa tehneeni sitä pienestä pitäen. Huomaan joskus joillain sanoilla loukkaavani äitiäni, jolloin hän on oikeutettu mököttämään. Hän saa myös korottaa ääntään tai vastata vittumaisesti. Minä jos erehdyn alentumaan samanlaiseen käytökseen, hän on jälleen oikeutettu mökötykseen ja tiuskimiseen. Se on se vanhemman etuoikeus, kai.
Sääliä on turha tuntea. Osaan itsekin olla ilkeä ja varmasti useasti vika on minussa. Minä vain olen valmis hyväksymään sen. Olen myös valmis ottamaan askeleen vastaan. Käyttäytymään korrektisti kuin aikuiset.
Ainut mitä en voi kestää on se, että joidenkin ihmisten sanavarastoon ei kuulu kiitos tai konditionaalimuoto. Perkele. Täytyykö aina käskeä? Eikö parempaan lopputulokseen päästäisi kysymällä? Persettä ei tarvitse nuolla, mutta kohteliaisuutta voisi silti välillä yrittää.
Ratkaisu kaikkeen selviää toivottavasti lauantaina ja toinen kaupunki kutsuu. Vähenevät vierailut ruokapöydässä voivat hyvinkin toimia lääkkeeksi tähän tautiin. Ensiapu on vain keksittävä sitä ennen.

Aina yhtä innoissaan

Tulevan liittokokouksen kunniaksi täytyy muistella vuoden alkutaivalta. Ainakin yhden kuvan verran.
Jos vuoden alussa, heti ensimmäisessä tapaamisessa näytettiin näin innostuneelta, millähän mielillä ollaan liittokokouksessa?

Se viimeinen oljenkorsi

En tiedä pitäisikö itseään inhota sen takia, että pyörtää sanojaan. Jälleen kerran. Tähän asti en ole ymmärtänyt blogien käyttöä, mutta koin valaistuksen. Voi olla, että kohta en pysty julkaisemaan (hienoja) mielipiteitäni palstamillimetrein sanomalehdessä, joten tämä olkoon se viimeinen keino.
Toki voi olla, että tämä on tuhoon tuomittu yritys jo ennen alkuaan. Pelkän päiväkirjankin kirjoittaminen on välillä sula mahdottomuus. Mutta katsotaan.