Törmäyskurssilla

Sulje silmät, pure hammasta, laske kymmeneen, laske sataan, ole hiljaa, nyt ei kannata puhua. Välillä tekisi mieli ääneen kysyä, että eikö käytöstavat koske myös lasten vanhempia? Eikö omaa lastaan tarvitse koskaan alkaa kohdella kuten aikuista? Ilmeisesti ei.
Törmäyskurssilla on oltu jo vuosia. Ehkä se kertoo liian samanlaisista luonteenpiirteistä, toivottavasti ei. Tai siinä tapauksessa täytyy huojentaa mieltään ajatuksella siitä, että onneksi itse voi aina muuttua.
Kaikken pahinta on ehkä se, että en koe oikeutta valittaa. Lapsena minun tulee hyväksyä kaikki. No ei tietenkään aivan kaikkea, mutta lapsena minulla ei ole oikeutta väittää vastaan. Voin kyllä vakuuttaa tehneeni sitä pienestä pitäen. Huomaan joskus joillain sanoilla loukkaavani äitiäni, jolloin hän on oikeutettu mököttämään. Hän saa myös korottaa ääntään tai vastata vittumaisesti. Minä jos erehdyn alentumaan samanlaiseen käytökseen, hän on jälleen oikeutettu mökötykseen ja tiuskimiseen. Se on se vanhemman etuoikeus, kai.
Sääliä on turha tuntea. Osaan itsekin olla ilkeä ja varmasti useasti vika on minussa. Minä vain olen valmis hyväksymään sen. Olen myös valmis ottamaan askeleen vastaan. Käyttäytymään korrektisti kuin aikuiset.
Ainut mitä en voi kestää on se, että joidenkin ihmisten sanavarastoon ei kuulu kiitos tai konditionaalimuoto. Perkele. Täytyykö aina käskeä? Eikö parempaan lopputulokseen päästäisi kysymällä? Persettä ei tarvitse nuolla, mutta kohteliaisuutta voisi silti välillä yrittää.
Ratkaisu kaikkeen selviää toivottavasti lauantaina ja toinen kaupunki kutsuu. Vähenevät vierailut ruokapöydässä voivat hyvinkin toimia lääkkeeksi tähän tautiin. Ensiapu on vain keksittävä sitä ennen.