torstai 8. helmikuuta 2007
Kaikki yhdellä kertaa
Ihan pinenä vinkkinä vain, että lukeminen kannattaa aloittaa tekstistä kolme tekstiä alempaa, sillä se on aikajärjestyksessä ensimmäinen, jonka kirjoitin. Lisäksi ne kolme tekstiä liittyvät toisiinsa, ainakin osittain.
Ennakkoluuloton mielikuvituksen tuote
Tämä on oma visioni, henkilökohtainen sellainen eikä liity millään tapaa edelliseen tai nykyiseen luottamustehtävääni.
Edellinen raksuteksti alkoi paisua jo niin pitkäksi, että oli pakko aloittaa uusi. Oma visioni. Ehkä tätä ei pitäisi edes sanoa ääneen, mutta jonain päivänä saatetaan tällekin idealle olla kypsiä. Edelleen siis aiheena HUMAK ja sen kampukset.
Joidenkin mielestä Suomessa ei tarvita verkostoammattikorkeakouluja tai ylipäätään pieniä ammattikorkeakouluja. Olen eri mieltä. Ainakin HUMAKin suhteen, muita en riittävän hyvin tunne. Miksi HUMAK pitäisi säilyttää? Sen oppimisympäristöt takaavat monille erilaisille oppijoille mahdollisuuden. Jos et ole luennoilla istuja, voit tehdä 90 opintopistettä työoppimisena. Lisäksi vielä projektiopinnot, joita ei muistaakseni ole rajattu. Toisaalta alatkin ovat sellaisia, joilla tekemällä oppiminen on ehkäpä se paras ratkaisu, tai ainakin kulttuurituotannon puolella. Sääliksi kävisi sitä tulevaa tapahtumien tuottajaa, joka olisi liki kaiken osaamisensa hankkinut luennoilla istuen. Pienten ammattikorkeakoulujen hyviin puoliin kuuluu ehdottomasti hopsauksen määrä ja laatu. Kyllähän siitä valitetaan HUMAKissakin, mutta harvemmin huonommasta tiedetään. Lisäksi pienissä yhteisöissä tunnetaan toiset, joskus jopa liiankin hyvin. Liian pieni on kuitenkin liian pientä. Siksipä siis…
Entäpä jos HUMAK sijoittuisi pariin kolmeen paikkaan? Menettäisikö se silloin verkostoammattikorkeakoulun tittelin? Varmaankin, mutta onko titteli elinehto? Oletetaan, että paikkoja olisi vaikkapa kolme. Kahdessa niistä olisi kaikkia koulutusohjelmia ja yhdessä kahta. Viittomakielialaa ei tule kohdistaa vain yhteen kaupunkiin, sillä viittomakielentulkkia tarvitsevia ihmisiä on ympäri Suomen ja minulle on myös kerrottu, että heilläkin on murre-eroja. Kuinka helppoa olisi muutenkaan lähteä työkeikalle pk-seudulta esimerkiksi Lappiin? Tälläkin hetkellä HUMAKissa on mahdollista suorittaa teemoja toisesta koulutusohjelmasta (pois lukien viittomakielentulkin ko:n), sehän helpottuisi ihan mielettömästi ja varmasti rikastuttaisi opetustarjontaa. Opiskelijayhteisöt olisivat isompia ja monenlaiset mahdollisuudet kasvaisivat. Kulttuurituottajaopiskelijat voisivat tehdä yhteisiä projekteja esimerkiksi viittomakielentulkkiopiskelijoiden kanssa. Vain taivas olisi rajana. Tällä voitaisiin myös ratkaista kieltenopetuksessa esiintyneet ongelmat. Ei tarvitsisi palkata kielten lehtoria kuin muutamaan paikkaan.
Olisi ihan mielenkiintoista kuulla, että mikä johti tähän verkostoammattikorkeakouluratkaisuun. Siis ne ihan alkuperäiset syyt, eikä pelkät selitykset. Itse ammattikorkeakoulussa ei ole mitään suurta vikaa vaan siinä, että se on ammuttu haulikolla ympäri Suomea. Onneksi minun ei tarvitse enää hajottaa päätäni niiden matkakustannusten kanssa.
Edellinen raksuteksti alkoi paisua jo niin pitkäksi, että oli pakko aloittaa uusi. Oma visioni. Ehkä tätä ei pitäisi edes sanoa ääneen, mutta jonain päivänä saatetaan tällekin idealle olla kypsiä. Edelleen siis aiheena HUMAK ja sen kampukset.
Joidenkin mielestä Suomessa ei tarvita verkostoammattikorkeakouluja tai ylipäätään pieniä ammattikorkeakouluja. Olen eri mieltä. Ainakin HUMAKin suhteen, muita en riittävän hyvin tunne. Miksi HUMAK pitäisi säilyttää? Sen oppimisympäristöt takaavat monille erilaisille oppijoille mahdollisuuden. Jos et ole luennoilla istuja, voit tehdä 90 opintopistettä työoppimisena. Lisäksi vielä projektiopinnot, joita ei muistaakseni ole rajattu. Toisaalta alatkin ovat sellaisia, joilla tekemällä oppiminen on ehkäpä se paras ratkaisu, tai ainakin kulttuurituotannon puolella. Sääliksi kävisi sitä tulevaa tapahtumien tuottajaa, joka olisi liki kaiken osaamisensa hankkinut luennoilla istuen. Pienten ammattikorkeakoulujen hyviin puoliin kuuluu ehdottomasti hopsauksen määrä ja laatu. Kyllähän siitä valitetaan HUMAKissakin, mutta harvemmin huonommasta tiedetään. Lisäksi pienissä yhteisöissä tunnetaan toiset, joskus jopa liiankin hyvin. Liian pieni on kuitenkin liian pientä. Siksipä siis…
Entäpä jos HUMAK sijoittuisi pariin kolmeen paikkaan? Menettäisikö se silloin verkostoammattikorkeakoulun tittelin? Varmaankin, mutta onko titteli elinehto? Oletetaan, että paikkoja olisi vaikkapa kolme. Kahdessa niistä olisi kaikkia koulutusohjelmia ja yhdessä kahta. Viittomakielialaa ei tule kohdistaa vain yhteen kaupunkiin, sillä viittomakielentulkkia tarvitsevia ihmisiä on ympäri Suomen ja minulle on myös kerrottu, että heilläkin on murre-eroja. Kuinka helppoa olisi muutenkaan lähteä työkeikalle pk-seudulta esimerkiksi Lappiin? Tälläkin hetkellä HUMAKissa on mahdollista suorittaa teemoja toisesta koulutusohjelmasta (pois lukien viittomakielentulkin ko:n), sehän helpottuisi ihan mielettömästi ja varmasti rikastuttaisi opetustarjontaa. Opiskelijayhteisöt olisivat isompia ja monenlaiset mahdollisuudet kasvaisivat. Kulttuurituottajaopiskelijat voisivat tehdä yhteisiä projekteja esimerkiksi viittomakielentulkkiopiskelijoiden kanssa. Vain taivas olisi rajana. Tällä voitaisiin myös ratkaista kieltenopetuksessa esiintyneet ongelmat. Ei tarvitsisi palkata kielten lehtoria kuin muutamaan paikkaan.
Olisi ihan mielenkiintoista kuulla, että mikä johti tähän verkostoammattikorkeakouluratkaisuun. Siis ne ihan alkuperäiset syyt, eikä pelkät selitykset. Itse ammattikorkeakoulussa ei ole mitään suurta vikaa vaan siinä, että se on ammuttu haulikolla ympäri Suomea. Onneksi minun ei tarvitse enää hajottaa päätäni niiden matkakustannusten kanssa.
Salailu ei aina kannata
Aiemmassa tekstissäni viittasin HUMAKissa tapahtuvaan supistamiseen. Kampuksia aletaan eliminoida. Loistavaa. Täytyy tästä muutama sana jakaa.
Tiistaina heti erään koulutusristeilyn jälkeen minulle tuli puhelinsoitto ja kuulin, että Lohjan kampusta ollaan lakkauttamassa. Tämä luki Länsi-Uusimaa –lehden verkkosivuilla. Sain referoinnin jutusta puhelimitse, lukija oli käsittänyt, että kaikki kansalaistoiminnan ja nuorisotyön kampukset yhtä lukuun ottamatta olisivat lakkauttamisuhan alla. Ensimmäinen kommenttini oli, että mitä helvettiä. Lupasin hieman selvitellä asiaa. Tämän soittaja tulkitsi niin, että vastustaisin lakkauttamisia ja, että asia olisi tullut minulle yllätyksenä.
Pääsin myöhemmin lukemaan yllä mainitun artikkelin. Suoraan sanottuna se oli huonoin juttu, minkä olen aikoihin lukenut. Mieleni teki laittaa jutusta palautetta, mutta en sitä tehnyt. Jutusta huokui subjektiivisuus, näkemyksenä oli opiston kanta, ammattikorkeakoulun edustajilta ei oltu kysytty yhtään mitään, asioista ei oltu otettu selvää. Kihisin raivosta.
Totta kai tästä alettiin kiihkeästi keskustella korkeakoulumme verkkoympäristön foorumilla eikä mitenkään positiivisesti. Mielikuvat olivat erheelliset. Harva asiaan kommentoinneista henkilöistä oli tajunnut, että lehtijuttuun oli haastateltu opiston johtoa. HUMAK on vuokralla opistolla, eikä varmastikaan halvalla, joten kampuksen lakkauttaminen tarkoittaisi myös tulojen menetystä. Tietysti sitä vastustetaan eikä siinä todellakaan ajatella opiskelijan parasta.
Raivostuttavinta kaikessa oli se, että jotkut uudet toimijat antoivat ymmärtää, ettei asiasta olisi tiedetty etukäteen. Paskapuhetta. Aiheesta oli minun toimestani keskusteltu vain muutamaa viikkoa aikaisemmin. Varmaankaan en voi syyttää tästä ja muutamasta muusta jutusta kuin itseäni, perehdyttäminen taisi jäädä puolitiehen.
Ainoa virhe oli, että asiasta ei keskusteltu opiskelijakunnan kanssa etukäteen. Koko asiaa ei ollut AMK:n hallituksen esityslistalla, joten myöskään opiskelijaedustajat eivät tienneet siitä eivätkä voineet kysyä opiskelijakunnan kantaa. Kaiken kukkuraksi ilmeisesti Lohjalla oli tapahtunut henkilöstön puolelta vuoto lehdistölle, joten asia tuli julkisuuteen, ja opiskelijoiden tietoisuuteen, ennen kuin ylläpitäjä oli tehnyt minkäänlaista päätöstä.
Ajatellaanpa tilannetta, että tästä olisi rehellisesti kerrottu opiskelijakunnan hallituksen puheenjohtajalle jo esimerkiksi joulukuussa, jolloin tulevasta aiheesta on varmastikin jo tiedetty. Opiskelijakunta olisi ehtinyt ottaa asiaan kantaa, joko puoltaa tai vastustaa jonkun/joidenkin kampusten lakkauttamista kuultuaan ensin kunnolla perusteet. Tämän jälkeen opiskelijakunnan johto olisi voinut miettiä yhdessä ammattikorkeakoulun johdon kanssa parhaasta tavasta viestiä asiasta opiskelijoille. Nyt paikkaillaan tapahtunutta vahinkoa ja yritäpä tässä vaiheessa selittää opiskelijoille, että tämä on ihan oikeasti hyvä juttu juuri niiden tulevien opiskelijoiden kannalta.
No OPM:sta on tehty tässä kaikessa se pahoista pahin. Itse piru, joka ei ollenkaan ymmärrä sitä, että pienillä paikkakunnilla täytyy säilyttää pienen korkeakoulun kampukset.
Pyörittelin päätäni lukiessani opiskelijoiden kirjoittamaa viestiketjua. Yhtäkkiä juuri niitä kampuksia alettiin kehua, joista olen kahden viimeisen vuoden aikana kuullut vähintäänkin kolme kertaa enemmän pahaa kuin hyvää. Juuri niistä kampuksista, joilla on suurimmat ongelmat.
Hämmästyttävää on myös sokeus. Viime keväänä ylläpitäjä lähetti kaikille opiskelijoille pyynnön vasta kyselyyn, jossa kartoitettiin eri kampusten tilannetta. Tämä oli jo niin suora vihjaus siihen, että vihdoinkin ylläpitäjä oli tajunnut, että ilman lakkauttamisia ei tulla selviämään näistä neuvotteluista. Toisaalta taas tätä selittää se, että viimeisen vuoden aikana aina, kun jossain on ollut ylläpitäjän edustaja puhumassa, on vakuutettu, että kyllä kaikki HUMAKin kampukset tullaan säilyttämään. Joojoo.
Mutta niin, kyllä minuakin huolestuttaa yksi asia. Kuinka käy lehtoreiden?
Tiistaina heti erään koulutusristeilyn jälkeen minulle tuli puhelinsoitto ja kuulin, että Lohjan kampusta ollaan lakkauttamassa. Tämä luki Länsi-Uusimaa –lehden verkkosivuilla. Sain referoinnin jutusta puhelimitse, lukija oli käsittänyt, että kaikki kansalaistoiminnan ja nuorisotyön kampukset yhtä lukuun ottamatta olisivat lakkauttamisuhan alla. Ensimmäinen kommenttini oli, että mitä helvettiä. Lupasin hieman selvitellä asiaa. Tämän soittaja tulkitsi niin, että vastustaisin lakkauttamisia ja, että asia olisi tullut minulle yllätyksenä.
Pääsin myöhemmin lukemaan yllä mainitun artikkelin. Suoraan sanottuna se oli huonoin juttu, minkä olen aikoihin lukenut. Mieleni teki laittaa jutusta palautetta, mutta en sitä tehnyt. Jutusta huokui subjektiivisuus, näkemyksenä oli opiston kanta, ammattikorkeakoulun edustajilta ei oltu kysytty yhtään mitään, asioista ei oltu otettu selvää. Kihisin raivosta.
Totta kai tästä alettiin kiihkeästi keskustella korkeakoulumme verkkoympäristön foorumilla eikä mitenkään positiivisesti. Mielikuvat olivat erheelliset. Harva asiaan kommentoinneista henkilöistä oli tajunnut, että lehtijuttuun oli haastateltu opiston johtoa. HUMAK on vuokralla opistolla, eikä varmastikaan halvalla, joten kampuksen lakkauttaminen tarkoittaisi myös tulojen menetystä. Tietysti sitä vastustetaan eikä siinä todellakaan ajatella opiskelijan parasta.
Raivostuttavinta kaikessa oli se, että jotkut uudet toimijat antoivat ymmärtää, ettei asiasta olisi tiedetty etukäteen. Paskapuhetta. Aiheesta oli minun toimestani keskusteltu vain muutamaa viikkoa aikaisemmin. Varmaankaan en voi syyttää tästä ja muutamasta muusta jutusta kuin itseäni, perehdyttäminen taisi jäädä puolitiehen.
Ainoa virhe oli, että asiasta ei keskusteltu opiskelijakunnan kanssa etukäteen. Koko asiaa ei ollut AMK:n hallituksen esityslistalla, joten myöskään opiskelijaedustajat eivät tienneet siitä eivätkä voineet kysyä opiskelijakunnan kantaa. Kaiken kukkuraksi ilmeisesti Lohjalla oli tapahtunut henkilöstön puolelta vuoto lehdistölle, joten asia tuli julkisuuteen, ja opiskelijoiden tietoisuuteen, ennen kuin ylläpitäjä oli tehnyt minkäänlaista päätöstä.
Ajatellaanpa tilannetta, että tästä olisi rehellisesti kerrottu opiskelijakunnan hallituksen puheenjohtajalle jo esimerkiksi joulukuussa, jolloin tulevasta aiheesta on varmastikin jo tiedetty. Opiskelijakunta olisi ehtinyt ottaa asiaan kantaa, joko puoltaa tai vastustaa jonkun/joidenkin kampusten lakkauttamista kuultuaan ensin kunnolla perusteet. Tämän jälkeen opiskelijakunnan johto olisi voinut miettiä yhdessä ammattikorkeakoulun johdon kanssa parhaasta tavasta viestiä asiasta opiskelijoille. Nyt paikkaillaan tapahtunutta vahinkoa ja yritäpä tässä vaiheessa selittää opiskelijoille, että tämä on ihan oikeasti hyvä juttu juuri niiden tulevien opiskelijoiden kannalta.
No OPM:sta on tehty tässä kaikessa se pahoista pahin. Itse piru, joka ei ollenkaan ymmärrä sitä, että pienillä paikkakunnilla täytyy säilyttää pienen korkeakoulun kampukset.
Pyörittelin päätäni lukiessani opiskelijoiden kirjoittamaa viestiketjua. Yhtäkkiä juuri niitä kampuksia alettiin kehua, joista olen kahden viimeisen vuoden aikana kuullut vähintäänkin kolme kertaa enemmän pahaa kuin hyvää. Juuri niistä kampuksista, joilla on suurimmat ongelmat.
Hämmästyttävää on myös sokeus. Viime keväänä ylläpitäjä lähetti kaikille opiskelijoille pyynnön vasta kyselyyn, jossa kartoitettiin eri kampusten tilannetta. Tämä oli jo niin suora vihjaus siihen, että vihdoinkin ylläpitäjä oli tajunnut, että ilman lakkauttamisia ei tulla selviämään näistä neuvotteluista. Toisaalta taas tätä selittää se, että viimeisen vuoden aikana aina, kun jossain on ollut ylläpitäjän edustaja puhumassa, on vakuutettu, että kyllä kaikki HUMAKin kampukset tullaan säilyttämään. Joojoo.
Mutta niin, kyllä minuakin huolestuttaa yksi asia. Kuinka käy lehtoreiden?
Ei oppi ojaan kaada
(Kirjoitettu pe 2.2.)
Matkailu avartaa, monessakin mielessä. Olin odottanut jo muutaman päivän, että tulisi perjantai. Luvassa oli rakenteellisen kehittämisen keskustelutilaisuus oman opinahjoni kotikampuksella, jota ollaan lakkauttamassa kahden muun kampuksen kanssa. Olisin niin mielelläni käynyt antamassa kannatuspuheenvuoroni koko hankkeelle. Kerrankin fiksuja päätöksiä. Samalla olisin voinut saada pahoja silmäyksiä lakkauttamista vastustavilta henkilöiltä. Mene ja tiedä. Aamun ensimmäisestä junasta näin vain perävalot. Oppitunti nro 1: kannattaa herätä ajoissa ja sen viimeisen viisiminuuttisen torkkumisen voisi kiireessä jättää pois.
En voi väittää, etteikö tapahtunut olisi ärsyttänyt. Etenkin, kun jäin yhtä pysäkkiä myöhemmin pois, sillä bussin pling-äänen aiheuttava nappula ei toiminut. Tuskinpa olisin siltikään junaan ehtinyt. Istuin hetken asemalla ja päätin lähteä töihin. Kotiin olisi turha mennä, sillä myöhästyisin uudelleen.
Mäkelänkadulle päästessäni olin jo hyvällä tuulella. Sattuuhan näitä. Sitä paitsi nyt olin virkeänä, saisin kohta tuoretta kahvia (kiitos Pirjon, joka oli tullut jo aiemmin töihin). Kerrankin minulla olisi aikaa juoda kahvi rauhassa, lukea lehteä, katsoa sähköpostit, vastata pariin ja päivittää blogia. Lopputulos: istuin kahvipöydässä lukien Nyt-liitettä, nauraen Nousussa ja laskussa –palstan jutuille kunnes kello olikin jo liki yhdeksän. Se siitä kirjoittamisesta. Oppitunti nro 2: jos haluaa tehdä jotain rauhassa, kannattaa varata siihen koko päivä tai muuten se on turha toivo.
Yhdeksältä aamulla alkoi iltakoulu ja luulin poistuneeni sieltä ajoissa, jotta ehtisin edes kymmenen junaan kohti itärajaa. Pah. Vielä ratikkaa odottaessani luulin olleeni ajoissa, sillä kelloni mukaan olin paikalla jopa paria minuuttia etuajassa. Olin väärässä. Tosin juuri toimistolta lähtiessäni olin vitsaillut siitä, kuinka varmaankin myöhästyisin myös tästä junasta. Lopputulos: kipitin pikapikaa ylös asemalle ja juoksin rullaportaat alas, ehdin. Kyllä, Helsingissäkin täytyy joskus juosta junaan. Puolustuksena kuitenkin se, että kyseessä oli kaukoliikenteen juna. Edelleenkään en suostu juoksemaan ratikkaan tai bussiin, paitsi äärimmäisessä hädässä. Oppitunti nro 3: pysäkkiaikataulujen ajat ovat vain arvioituja aikoja. Kannattaa siis olla mieluummin kymmenen minuuttia etuajassa, niin voi hyvällä tuurilla nähdä sen edellisen perävalot.
Junassa tuli kuitenkin oppitunneista paras ja järjestyksessään neljäs. Eräs vanhempi rouva kysyi eräältä herralta, että mahtaako tämä istua hänen paikallaan. Ilmeni, että vaunu ja paikka täsmäsivät, mutta rouva oli aivan väärässä junassa. Hänen määränpäänään oli Tampere. Siinä vaiheessa unohtui omat myöhästelyt. Turha sellaisia on surkutella, kuten ylipäätään mitään. Onneksi joku kanssamatkustajista muisti, että Tikkurila on seuraavana ja siellä myös Tampereen juna todennäköisesti pysähtyy. Toivottavasti rouva pääsi oikeaan junaan.
Matkailu avartaa, monessakin mielessä. Olin odottanut jo muutaman päivän, että tulisi perjantai. Luvassa oli rakenteellisen kehittämisen keskustelutilaisuus oman opinahjoni kotikampuksella, jota ollaan lakkauttamassa kahden muun kampuksen kanssa. Olisin niin mielelläni käynyt antamassa kannatuspuheenvuoroni koko hankkeelle. Kerrankin fiksuja päätöksiä. Samalla olisin voinut saada pahoja silmäyksiä lakkauttamista vastustavilta henkilöiltä. Mene ja tiedä. Aamun ensimmäisestä junasta näin vain perävalot. Oppitunti nro 1: kannattaa herätä ajoissa ja sen viimeisen viisiminuuttisen torkkumisen voisi kiireessä jättää pois.
En voi väittää, etteikö tapahtunut olisi ärsyttänyt. Etenkin, kun jäin yhtä pysäkkiä myöhemmin pois, sillä bussin pling-äänen aiheuttava nappula ei toiminut. Tuskinpa olisin siltikään junaan ehtinyt. Istuin hetken asemalla ja päätin lähteä töihin. Kotiin olisi turha mennä, sillä myöhästyisin uudelleen.
Mäkelänkadulle päästessäni olin jo hyvällä tuulella. Sattuuhan näitä. Sitä paitsi nyt olin virkeänä, saisin kohta tuoretta kahvia (kiitos Pirjon, joka oli tullut jo aiemmin töihin). Kerrankin minulla olisi aikaa juoda kahvi rauhassa, lukea lehteä, katsoa sähköpostit, vastata pariin ja päivittää blogia. Lopputulos: istuin kahvipöydässä lukien Nyt-liitettä, nauraen Nousussa ja laskussa –palstan jutuille kunnes kello olikin jo liki yhdeksän. Se siitä kirjoittamisesta. Oppitunti nro 2: jos haluaa tehdä jotain rauhassa, kannattaa varata siihen koko päivä tai muuten se on turha toivo.
Yhdeksältä aamulla alkoi iltakoulu ja luulin poistuneeni sieltä ajoissa, jotta ehtisin edes kymmenen junaan kohti itärajaa. Pah. Vielä ratikkaa odottaessani luulin olleeni ajoissa, sillä kelloni mukaan olin paikalla jopa paria minuuttia etuajassa. Olin väärässä. Tosin juuri toimistolta lähtiessäni olin vitsaillut siitä, kuinka varmaankin myöhästyisin myös tästä junasta. Lopputulos: kipitin pikapikaa ylös asemalle ja juoksin rullaportaat alas, ehdin. Kyllä, Helsingissäkin täytyy joskus juosta junaan. Puolustuksena kuitenkin se, että kyseessä oli kaukoliikenteen juna. Edelleenkään en suostu juoksemaan ratikkaan tai bussiin, paitsi äärimmäisessä hädässä. Oppitunti nro 3: pysäkkiaikataulujen ajat ovat vain arvioituja aikoja. Kannattaa siis olla mieluummin kymmenen minuuttia etuajassa, niin voi hyvällä tuurilla nähdä sen edellisen perävalot.
Junassa tuli kuitenkin oppitunneista paras ja järjestyksessään neljäs. Eräs vanhempi rouva kysyi eräältä herralta, että mahtaako tämä istua hänen paikallaan. Ilmeni, että vaunu ja paikka täsmäsivät, mutta rouva oli aivan väärässä junassa. Hänen määränpäänään oli Tampere. Siinä vaiheessa unohtui omat myöhästelyt. Turha sellaisia on surkutella, kuten ylipäätään mitään. Onneksi joku kanssamatkustajista muisti, että Tikkurila on seuraavana ja siellä myös Tampereen juna todennäköisesti pysähtyy. Toivottavasti rouva pääsi oikeaan junaan.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
